Historiaa

(Sivu on vielä keskeneräinen)

Esihistoriaa

Historian hämärissä khoisan-kansat tai heidän edeltäjänsä asuttivat eteläistä Afrikkaa. Todisteena ovat kalliopiirrokset. Apollo 11 -luola lienee vanhin näistä kohteista; rikkoutuneen kivilaatan eläinhahmon ajoitus vaihtelee lähteestä riippuen, mutta yli 25 000 vuotta esiintyy monessa tekstissä. Nimensä luola on saanut siitä, että kyseinen kuulento laskeutuminen takaisin maahan osui luolan löytämisen aikaan. Paikalta on löytynyt muitakin kivikautisen kulttuurin jäänteitä. 

Kalliopiirroksista kuuluisimmat sijaitsevat Twyvelfonteinissa, joka on nykyisin myös UNESCO-maailmanperintökohde. Siellä on noin 2500 hiekkakiveen kaiverrettua piirrosta ehkä noin 6000 vuoden takaa. Vaikka seutu on nyt kuivaa ja karua, se lienee ollut lähteensä ansiosta kivikautisten metsästäjä-keräilijöiden paratiisi.

Namibian varhaisimmat arkeologiset todisteet maanviljelysyhdyskunnasta löytyvät Kapakosta Rundun läheltä. Sieltä on löytynyt ruukunsirpaleita, luunkappaleita ja kuonaa raudanvalmistuksen jäljiltä. Ajoitus osuu suunnilleen vuoden 850 tienoille. Näihin aikoihin alkoi saapua bantukansoja, jotka nykyisin muodostavat Namibian pääasiallisen väestön. Kun ruoansaanti oli turvatumpaa, väestö myös kasvoi nopeammin.

Kaiken kaikkiaan arkeologiset jäänteet ovat säilyneet kuivassa Etelä-Namibiassa paremmin kuin maan vehreämmissä pohjoisosissa. Tutkittavaa riittäisi esimerkiksi siinä, miten bantumigraatio saavutti nykyisen Namibian alueet, miten tämä linkittyi Angolan mahtaviin kuningaskuntiin, miten orjakauppa Angolassa vaikutti Namibian väestökehitykseen ja miten bantut puolestaan vaikuttivat alueella ennestään olleisiin khoisan-kansoihin. Pienten kuningaskuntien keskuudessa suullisena säilynyt perimätieto antaa ainakin vihjeitä namibialaisten kansojen historiasta.

Varhaisimmat yhteydet eurooppalaisiin

Ensimmäinen tunnettu eurooppalainen Namibian maaperällä oli portugalilainen Diego Cão, joka rantautui maahan Cape Crossin kohdalla 1486 ja pystytti paikalle kivisen ristin. Nykyisin paikalla elää valtava hyljekolonia.

Ensimmäinen valkoihoinen, jonka tiedetään saapuneen Namibian alueelle maateitse Etelä-Afrikasta Oranjejoen yli, oli Jacobus Coetzé, hollantilainen norsunmetsästäjä, vuonna 1750. Muut kaupustelijat seurasivat vähitellen perässä. 

Muuta Afrikkaa riivanneelta orjakaupalta Namibia pääosin säilyi, koska rannikko on merenkulkijoille vaarallista Luurankorannikkoa ja sitä reunustaa äärimmäisen kuiva Namibin autiomaa. Ihmisasutus oli kaukana rannikosta.

Bantukansojen perinteinen elämäntapa

Muutama sata vuotta sitten bantukansat asettuivat nykyisille asuinsijoilleen: hererot keskiseen Namibiaan, ambot ja kavangolaiset pohjoiseen. Perinteistä yhteiskuntaa hallitsi kuningas, joka oli aika lailla yksinvaltias oman kansansa keskellä. Kuningas ratkoi oman kansansa riita-asiat, joskin hänellä oli neuvonantajia apunaan. Kuningas päätti, mihin kukin alamainen sai perustaa talonsa ja peltonsa. Kuningas saattoi ottaa vaimoja halunsa mukaan. Kuningas saattoi käskyttää miehet sotaretkelle naapurivaltakuntaan tai kauemmaskin. Kuninkuus oli sakraalikuninkuutta eli kuningas oli uskonnollinen auktoriteetti, jolla uskottiin olevan yliluonnollisia voimia.  Kuninkuus periytyi matrilineaalisesti; usein seuraava hallitsija oli kuninkaan sisarenpoika. Kuninkaat olivat yleensä miehiä, mutta myös naispuolisia hallitsijoita tunnetaan historiasta.  Vallanperimyskiistojakin oli.

Pääasiallinen elinkeino oli maatalous. Tärkein viljakasvi nykyisen Namibian alueella on ollut hirssi. Nautakarja oli enemmän statussymboli kuin jokapäiväisen ravinnon lähde. Vuohet ja kanat olivat yleisiä, jos eläimiin oli ylipäätään varaa. Suoranainen nälänhätä oli sekin tuttu vieras, jos sateet jäivät tulematta karulla alueella. Perinteiset vaatekappaleet oli tehty eläinten nahasta ja muista luonnon materiaaleista. Naisilla oli tyypillisesti perinteinen hiuslaite, joka kertoi kantajansa etnisen alkuperän ja säädyn. 

Lähetyshistoriaa

Lähetystyö alkoi nykyisen Namibian alueella Lontoon lähetysseuran toimesta. Ensimmäinen lähetysasema rakennettiin Warmbadiin namakansan alueelle 1806. Alku oli kuitenkin vaikeaa ja ensimmäiset asemat täytyi hylätä paikallisten päälliköiden johtamien hyökkäysten takia. Muutenkin, lähetystyöntekijät havaitsivat pian, että koska namojen elämäntapa oli liikkuva, paikallaan pysyvä lähetysasema ei ollut paras tapa heidän tavoittamiseensa. Yksi kuuluisimmista Namamaan lähetyssaarnaajista oli Heinrich Schmelen, joka vihki itsensä avioliittoon namakansaan kuuluvan Zaran kanssa. Tuohon aikaan lähetyssaarnaajan avioliittoa paikallisen kanssa ei katsottu hyvällä, mutta Zara oli tuikitarpeellinen apu miehensä raamatunkäännöstyössä ja heidän lapsenlapsestaan tuli Martti Rautasen vaimo, Frieda.

Reiniläinen lähetys aloitti työnsä Namibian keskiosissa hererokansan parissa vuonna 1842. Johtava hahmo tässä työssä oli Carl Hugo Hahn, joka myös sai aikaan sen, että Suomen lähetysseuran työn kohteeksi valikoituivat pohjoisen Namibian ambokansat. Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat, Martti Rautanen yhtenä heistä, saapuivat Omandongolle vuonna 1870. Siitä alkoi suomalaisen lähetystyön menestystarina - jossa tosin menestys antoi odottaa itseään niin kauan, että nykyajan kvartaalitaloudella ja muutaman vuoden kehitysyhteisprojekteilla ei olisi saatu mitään aikaan. Ensimmäinen ambolainen Eva Maria eli Nanguroshi, joka oli Kurvisten perheen kasvattitytär, kastettiin Suomessa 1876. Varsinainen amboseurakunta syntyi vasta 1883, ja siihen mennessä oli koettu monet koettelemukset. Lähetysasemia piti hylätä oikuttelevien kuninkaiden takia, perheenjäseniä kuoli malariaan, eikä Lähetysseuran autoritaarinen johto Suomessa ymmärtänyt ollenkaan paikallisia olosuhteita. Vähitellen kristittyjen määrä kasvoi ja tätä nykyä kristittyjä on Namibiassa prosenttiosuutena enemmän kuin Suomessa. Lähetystyö oli muutoksen alkuunpanija, mutta selvin kristittyjen määrän kasvu tapahtui paikallisten saarnamiesten ansiosta, ei niinkään lähetystyöntekijöiden.

Saksan siirtomaa

Vuonna 1883 saksalainen kauppias Adolf Lüderitz osti Lüderitzin lahden ja sitä ympäröivän alueen 100 punnalla ja 50 kiväärillä.  Vaikka saksalaiset olivat aluksi vähän haluttomia ottamaan alueen suojelukseensa, niin koko Lounais-Afrikasta tuli Saksan siirtomaa surullisenkuuluisan Berliinin konferenssin (1884-1885) seurauksena. Aluksi yhteyksiä siirtomaahan hoiti kauppakomppania, mutta hallinto tehostui 1890-luvulla, kun saksalainen "suojeluskunta", Schutztruppe, saapui maahan. Esimerkiksi Namutonin linnoitus on heidän pystyttämänsä. Lounais-Afrikkaan saapui myös saksalaisia farmareita ja kauppiaita. Saksalaishallinnon pääkaupunkina Lounais-Afrikassa toimi Otjimbingwe - joka oli myös Reiniläisen lähetyksen keskus, jossa ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat olivat harjoitelleet lähetystyön tekemistä Afrikan oloissa.

Bantujen perinteiseen elämäntapaan ei kuulunut maan yksityisomistus. Erityisesti maan keskiosissa elävät hererot luulivat saavansa helppoa rahaa, kun he myivät maata saksalaisille, mutta katkeroituvat huomatessaan, että karjan laidunmaat ja vesilähteet olivat mennyttä. Kun vielä karjarutto tappoi valtaosan karjasta 1896-1897, oli hererojen mitta täynnä. He hyökkäsivät saksalaisten yksinäisille farmeille, mutta terrorisoivat myös kaupunkeja, lennätinlinjoja, rautatietä ynnä muuta. Modernein asein varustetuilla saksalaisilla oli tietenkin ylivalta ja seurauksena oli hereroiden kansanmurha, joka kulminoitui Waterbergin taisteluun 1904. Myös paljon hereroiden tueksi asettuneita namoja menehtyi. 

Kun Namibian keskiosien väestö oli pyyhitty pois, seurasi uusi ongelma: työvoimapula. Maasta löytyi esimerkiksi kuparia ja timantteja, ja kaivoksille tarvittiin työntekijöitä. Aputyövoimaa tarvittiin myös maatiloille ja kaupunkeihin, kun saksalaisia siirtolaisia saapui lisää. Niinpä kehittyi laaja siirtotyöläisyys, jossa muutaman vuoden työrupeamasta etelässä, Uushimbassa, tuli melkeinpä nuorten miesten siirtymäriitti aikuisuuteen. Siirtotyöläisyydellä on ollut laajat vaikutukset namibialaiseen yhteiskuntaan. Se kiihdytti eurooppalaisten vaikutteiden leviämistä maan pohjoisosiin ja pirstoi perhesuhteita. 

Etelä-Afrikan mandaatti ja itsenäisyystaistelu

Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, se menetti siirtomaansa. Vuodesta 1920 Lounais-Afrikkaa hallitsi Etelä-Afrikka Ison Britannian mandaatilla. Etelä-Afrikan Unioni oli muodostettu vasta vuonna 1910 eikä resursseja Namibian kahittämiseen ollut. Hallintomandaatin tarkoitus oli periaatteessa asukkaiden hyvinvoinnin turvaaminen. Käytännössä kävi päinvastoin. Namibiassa oli arvokkaita mineraaleja ja sieltä sai halpaa työvoimaa. Käytännössä mustien reservaateista tuli äärimmäisen köyhyyden tyyssijoja, liikkumiseen alueelta toiselle tarvittiin passiluvat, 

Varsinainen apartheid-politiikka alkoi toisen maailmansodan jälkeen. 1940-luvulta lähtien Etelä-Afrikka pyrki liittämään Lounais-Afrikan yhä tiiviimmin itseensä. Passilakeja kiristettiin, ammattijärjestöt kielletiin, erirotuisten avioliitot kiellettiin ja bantuopetussuunnitelma otettiin käyttöön. Windhoekissa musta väestö pakkosiirrettiin Katuturaan. Maaseudulla enemmistö ihmisistä köyhtyi entisestään. 1960-luvulla ns. Odendaalin komissio pyrki muodostamaan mustien asuinalueista itsehallinnollisia bantustaneja. Niillä ei kuitenkaan olisi ollut tarvittavia resursseja toimintaan.

Namibian vapautusliike SWAPO, joka on edelleen Namibian johtava puolue, perustettiin vuonna 1960. Etelä-Afrikan harjoittama apartheid-politiikka ja toisaalta YK:n kannanotot siitä, että Etelä-Afrikan hallinto Namibian alueella on laiton, antoivat pontta SWAPOn toiminnalle. Käytännössä se toimi sissiliikkeenä, sillä Etelä-Afrikan asevoimat olivat sitä vastaan ylivoimaiset.  Vuosi 1971 oli eräänlainen historian merkkipaalu, kun namibialaiset kirkonjohtajat kirjoittivat kannanoton Etelä-Afrikan  pääministerille ja Namibiassa oli merkittävä yleislakko. 

Namibian tilanteeseen vaikutti suuresti myös naapurimaa Angolan tilanne. Angola itsenäistyi Portugalista vuonna 1975, mitä seurasi pitkäkestoinen sisällissota. Siellä Neuvostoliitto tuki hallituspuolue MPLA:ta ja Etelä-Afikka ja Yhdysvallat tukivat sissiliike UNITAa. SWAPOlla oli tukikohtia ja pakolaisleirejä Angolassa, joista käsin iskuja toteutettiin ja joihin Etelä-Afikka hyökkäsi. Cassingan verilöylyn (1978) muistopäivä 4.5. on merkittävä kansallinen vapaapäivä Namibiassa. Kylmä sota siis toteutui käytännössä kuumana Afrikan mantereella.

Vuonna 1978 YK julkaisi päätöslauselman 435, joka pohjusti Namibian tietä itsenäisyyteen.

...

Itsenäinen Namibia

...